Aamukankeutta

Rops, ropsiropropi, rops... Sadepisarat osuvat ikkunaan kertoen inhottavasta ilmasta. Minä olen herännyt jo tunti sitten, hoitanut kaikki aamurutiinit ja istahtanut tietokoneen ääreen. Hörpin kahvia samalla kun huhuilen pientä peittojen alle piiloutunutta Muusaani. Lempeä ääni, lupaukset ja maanittelut tuntuvat kaikuvan kuuroille korville. Jos en näkisi peiton liikkuvan tasaisesti koiran hengityksen tahtiin, olisin varma, että asunnossa ei koiraa olekaan. Tämä on joka aamuinen rutiini. Usein lähden myöhässä töihin tai luennolle, koska en yksinkertaisesti ole tullut raahanneeksi koiraa ajoissa ulos. Ja ihmekös tuo, kun toinen viivyttelee peiton alla viimeiseen asti.

Yritän kohta uudelleen lempeällä äänellä "Muusa" -kutsuja. Mitään ei edelleenkään tapahdu. Muusa on toinen koirani, edellinen veti vaikka korvasta minut lenkille aamuisin. Nykyinen köllii tyytyväisenä vaikka iltapäivään asti. En minä kieltämättä kyllä ihan tätä osannut odottaa, vaikka tiesinkin pinserin olevan mukavuudenhaluinen.

Muusan aamu-unisuuteen ei tehoa mikään muu, kuin lempeä peittojen riistäminen ja sitten reipas "mennään ulos"-hihkaisu, jonka jälkeen minulla on eteisen ovella haukkotteleva ja kissamaisesti venyttelevä koira, joka katsoo minua unisilla silmillään ikään kuin kysyen miksi taas mennään kesken unien. Ja auta armias, jos ilma on huono. Matka tyssää uudestaan rappukäytävän katoksen alle, missä Muusa käyttää kaikki näyttelijän lahjansa todistaakseen, ettei mitenkään voi astua sateeseen, ei edes sadetakki päällä. Se sydäntä raastava uikutus, jolla tätä säestettiin on minun ja naapureideni huojennukseksi onneksi jäänyt pois.

Sateella teemme pikalenkkejä ja usein aamuisin muulloinkin, koska kaiken viivyttelyn jälkeen minulla on jo kiire. Minulle tulee siitä kauhean huono omatunto, ajattelen, että koiran pitäisi päästä aamulla kunnolla ulos ennen pitkää päivää yksin. Olkoonkin, että Muusan päivä ei ole kauhean pitkä. Muusa sen sijaan on tyytyväinen, mitä nopeammin hän pääsee takaisin jatkamaan kesken jääneitä uniaan.