torstaina, helmikuuta 28, 2008

Lenkin varrelta

Muusa tähyilee huudejansa Herttoniemen siirtolapuutarhassa. Yksi vakkarilenkeistämme kulkee tämän kesällä todella idyllisen alueen läpi. Syksyisin käydään tietty salaa omenavarkaissa :)

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008

Täyttömäellä

Eilisiin seikkailuihin on vielä lisättävä pitkien hihnalenkkien loppumisen juhlistaminen Vuosaaren täyttömäellä. Juoksut on juostu ja elo nartun kanssa palautunut taas normaaliksi. Ei pöksytaistoja, ei urosten perään kinuamista, siunattu rauha maassa. Kolme viikkoa pelkkiä hihnalenkkejä koetteli sekä omistajan että koirulin hermoja. Vapaaksi päästyään Muusa juoksikin täyttömäellä kuin päätön kana. Kutsuttaessa ei kuullut eikä nähnyt mitään, vasta "Paisepää" ja "Paviaani" saivat sen tunnistamaan todellisen nimensä ja kiirehtimään luokseni :) Kunto Muusalla oli selvästi huonontunut jo kolmessa viikossa, se väsy juoksemiseen reilussa puolessa tunnissa ja lenkkeili tyytyväisesti vierelläni sen jälkeen kuin paimenkoira konsanaan.

Loviisa ehdotti, että rupeaisimme harrastamaan Muusan kannsa viestiä. Kerrassaan mainio idea. Ensin täytyy vaan hoitaa pinserille takaisin oikeudet palveluskoirakokeisiin :) Täytyy alkaa tutustua lajiin tarkemmin ja selvittää missä ja miten sitä voi toistaiseksi alkaa harrastamaan pinserin kanssa.

tiistaina, helmikuuta 26, 2008

HauMaussa ja toimistolla

Muusa oli tänään ensimmäistä kertaa eläinlääkärissä HauMaussa, jossa muusan äidin Lilan omistaja Taru on eläinlääkärinä. Normaalisti käymme Herttoniemen eläinlääkäriasemalla, koska se on lähellä. Oli kiva käydä Tarun luona ja toisaalta tehdä samalla vähän vertailevaa tutkimusta eläinlääkäripalveluista. Oli hassua huomata, että Muusaa jännitti uusi eläinlääkäri paljon enemmän kuin vanha tuttu. Hertsigassa Muusa rynnistää suoraan ovelta ensin tervehtimään henkilökuntaa ja sitten tarkistamaan, että lelut ovat tallella arkussa. Luvan saatuaan Muusa suorastaan hyökkää innoissaan toimenpidehuoneeseen. HauMaussa vähän tutisutti ja stressasi, mutta sellaista se on pinserin elämä. Nätisti Muusa kuitenkin antoi taas tutkia, kuten tapana on ollut.

Silmäluomien alla on vieläkin rakkuloita, jotka aiheuttavat silmien tulehtumista. Saatiin lisää tippoja. Huulissa ja leuassa on mätäpaiseita, akne. Niitä pitää nyt putsata, antibioottia ei vielä määrätty, katsotaan nyt jos nuo tuosta. Inhottavan näköisiä nuo paiseet ovat ja jonkin verran kutittavat Muusaa (raapimisesta päätellen). Muutoin juteltiin pinserijuttuja, onhan se ihan luksusta, jos eläinlääkärillä on itsellään pinseri :)

Loppupäivä vietettiin ViNOn toimistolla töissä. Muusan työpiste on lähinnä sohva ja työtehtävä sillä puikulointi. Lisäksi Muusa viihdyttää vieraita ja tarjoaa sekä puolueen että Langan työntekijöille mahdollisuuden käydä työpäivän ohessa hieman rapsuttelemassa itseään. On kyllä ihan taivaallista, että voi ottaa koiran mukaan töihin. Nykyään Muusa jää jopa yksin toimistolle ihan nätisti odottelemaan, jos minä menen lounaalle tai vaikka alakertaan palaveriin. Hieman nuorempana intoa riittii mm. tärkeiden tai vähemmän tärkeiden papereiden silppuamiseen, onneksi tämä vimma näyttää menneen ohi.

lauantaina, helmikuuta 23, 2008

Talon aurinkoisin paikka on pinserin paikka

Talon aurinkoisin paikka on pinserin paikka, niin se vaan menee.

Tänään kävi koiralla tuuri, kun aurinko osui tunnin verran ihanan pehmeään sänkyyn. Sinne siis :) Todettakoon, että muutkin aurinkoiset paikat kelpaavat pinsulle köllimiseen.

tiistaina, helmikuuta 19, 2008

Aamuhetki

Pinsereille tyypilliseen tapaan Muusa on ihan jokapaikan puikula, aina punkeamassa syliin ja keskelle kaikkea. Tänään luettiin lehteä yhdessä :)

"Katsos Muusa tuota sarjakuvaa." "Hmmh, tuoksuupa tämä paperi mielenkiintoiselta."


"Tossa." "Ai, siinähän on sormesi."


"Hei Nikke sielä kameran takana, enkös olekin päässyt aitiopaikalle :)"


"En näe koko lehteä tästä, täytyy kurkottaa..."


"... niin, että näen ikkunasta ulos ja voin tarkastaa jänistilanteen."

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Kiimainen narttu

Olen pessyt neljä koneellista pyykkiä, imuroinut, pessyt lattiat ja hinkannut seinistä veritahroja, ostanut uudet pöksyt syötyjen tilalle ja toiset uudet uusien syötyjen tilalle. Olen vahtinut eläintä öisin päivin, että pöksyihin ei kosketa, kuitenkin aamulla herätessäni vähintäänkin terveysside on syöty jälkiä jättämättä.

Lopputulos: muutamaa päivää myöhemmin kämppä näyttää tismalleen samalta kuin ennen monivaiheista siivousurakkaa. Pöksyjen käytöstä on luovuttu, koska allekirjoittaneen on välillä nukuttava ja käytävä töissäkin.

Muusan kiiman kiihkein vaihe on ilmeisesti meneillään, koska se nylkyttää kotona milloin mitäkin. Pohdimme johtuuko tämä nylkyttäminen jotenkin suoraan jostain sukupuolivietistä, vai turhautumisesta, kun ei pääse ulos sulhojahtiin? Tässä kuvasarjassa käsittelyssä oma pesä eilisillalta.

Ensin pesä raahataan johonkin sopivaan paikkaan mahdollisimman keskelle, niin että toimitus varmasti huomataan kaikessa koomisuudessaan ja sillä häiritään arkiaskareita mahdollisimman paljon.

Ja sitten vaan hommiin. Tämä nylkyttävä häkkyrä pyörii vimmatusti ympäri kämppää läähättäen kuuluvasti. On se uuvuttavaa :)

Oleellista on, että samaan aikaan kun nylkytetään, purraan nylkytettävää tiukasti etupäästä.

"Laitan sut tiukemmalle sykkyrälle!"

"Ja kiipeän päällesi."

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Muusan pata

Tänään tehtiin Muusalle jauhelihapataa. Naminami, mitä herkkua se olikaan.

Tässä tyylinäyte padan pohjan nuolemisesta (sen jälkeen kun olin pakastanut 8 annosta).

" Oho, saankin nuolla koko padan."


"Nami nami, mums mums, lisää..."

Muusan pata:

Jauhelihaa (paljon)
ohraa
hirssiä
tattaria
riisiä
kauraa
juuressosetta
öljyä
muutama kananmuna
vettä nesteeksi

Ainekset sörssätään pataan.
Haudutetaan 175 asteessa reilun tunnin.
Tarjoillaan citro-oskan ja lisäöljyn kanssa :)
Yhdestä padasta tulee annoksia pakkaseenkin.

Jäidenlähtöaika

Yleensä vasta Maaliskuussa tai sen jälkeen puhutaan jäiden lähtemisestä. Tänä "talvena" lenkkipoluilla ei juuri muuta olekaan ollut kuin kuraa ja jäätä. Edellä mainituista jälkimmänen - jää - on todella petollinen elementti koiran ulkoiluttajalle. Sen yhden kuukauden keväästä ja toisen syksystä vielä kestää liukastella ja kaatuilla, mutta enempää ei. Lumen puuttuessa jäästä tulee ulkoilureittien hallitseva elementti kuukaudesta toiseen. En tiedä kiinnittäisinkö asiaan minkäänlaista huomiota ilman koiraa. Kulkiessani kaupungin katuja huomaisin vesisateen ja pimeyden, en muuta.

Jatkuva jääkausi on asettanut uudenlaisia haasteita. Edes himojuoksijoiden nastalenkkarit eivät tunnut pitävän. Muusan kanssa ollaankin ryhdytty kiinnittämään taas erityishuomiota hihnakäyttäytymiseen, että lenkkiseura selviäisi kotiin ehjin kalloin. Liikkeele, koira vetää, äkkiä stop, viisi askelta vetämättä ja taas stop, kolme askelta, stop, kahdeksan askelta stop. Tällä kaavalla saattaa mennä tunninkin lenkki. Tuloksia odotellessa huomasin huojennuksekseni, että täältä meiltä ovat kuta kuinkin kaikki jäät sulaneet. Joku voisi tietenkin lisätä: tullakseen taas kohta uudestaan. Meillä kuitenkin ollaan sen verran optimisteja, että nautitaan pelkästä mudasta ja kumisaapaskeleistä (ja pysähtelystä ilman pitkää jarrutusmatkaa) ja haaveillaan jo keväästä ja kesästä.

sunnuntaina, helmikuuta 10, 2008

Normaalia?

Kuinka usein keskiverto koiranomistaja lähtee lenkille koiran kanssa ilman avaimia ja kännykkää lukiten itsensä ja koiransa ulos? Minä teen tätä aivan liian usein. Viimeksi eilen illalla viipotin lenkille taskussa vain kakkapussit ja lihapullat. Niillä ei lenkin jälkeen avattu ovea, eikä soitettu vara-avaimia. Muusalle tällainen unohtelu tuntuu olevan vain mukava lisäseikkailu, ei se edes tunnu ihmettelevän rappukäytävässä istumista. Kai se on jo tottunut :)

Niin noloa, niin ärsyttävää, varsikin yksin asuvalle. Minulla on kahdet vara-avaimet, silti tuntuu, että kolmansista ei olisi haittaa. Onneksi naapurissa asuu kiva mummeli, joka pitää Muusasta ja jonka puhelimella jälleen soittelin vara-avaimien perään. Kyllähän sitä aina jollain keinolla takaisin sisälle pääsee, aikaa ja vaivaa se tosin vaatii. Usein unohdus tapahtuu jo valmiiksi kiireessä sekottaen koko loppupäivän suunnitelmat.

(Olen myös kerran onnistunut lukitsemaan Muusan avaimien kanssa autoon sisälle. Silloin oli kesä, ja olin todella huolissani Muusan monituntisesta autossaolemisesta ilman vettä, vaikka auto ei suoraan auringosssa ollutkaan. Minä kiersin autoa ympäri koko vara-avaimien odotusajan kuin leijona häkissään. Muusa nukkui tyytyväisenä takapenkillä. Onneksi olin sentään jättänyt ikkunat vähän auki.)

lauantaina, helmikuuta 09, 2008

Koiran ja rodun valinta

Hesarin koirablogissa on kirjoitus samasta aiheesta. Minäkin innostuin. Yritän pukea sanoiksi sitä, miten päädyin pinseriin ja miten Muusa valikoitui yhdeksän puikulan joukosta.

Lähtötilanne

Aikaisempi koirakokemukseni rajoittui lähinnä hoidokkeihini (dobermanni, schäferi ja kääpiöpinseri) ja sekarotuiseen Miskaan, joka tuli minulle edellisen perheensä muuttaessa ulkomaille. Miskalla oli alusta asti kaksi rakastavaa kotia; minun ja Loviisan & isukin. Huomasimme kuitenkin aika nopeasti, että Miskalle kahden kodin elämä ei sopinut erityisen hyvin. Vanha koira ei enää sopeutunut uteen järjestelyyn, vaan stressaantui säännöllisestä kodin vaihtamisesta. Hiukan salakavalasti koira asteittain muutti Loviisan ja isukin luokse, ensin kesäksi mökille heidän kanssaan ja sitten syksyllä rauhalliseen rivitaloon Aurinkolahteen.

Minä ikävöin ja kaipasin. Miska oli minulla aina välillä hoidossa, mutta se ei tuntunut riittävän. Lopulta ymmärsin, että vajetta täyttämään tarvittiin toinen koira. Kerran koiran kaveri, aina koiran kaveri :) Ajattelin kuitenkin, että seuraavan koiran aika on vasta sitten joskus. Sitten, kun minulla on loputtomasti aikaa, vakituinen työpaikka, loppututkinto, jokin suunnitelma. Ja mitälie vielä muuta.

Muistan, että se oli juuri Loviisa, joka sai päähäni puhuttua järkeä. Ymmärsin, että minulla ei koskaan tule olemaan parempaa mahdollisuutta ottaa pentua tai ylipäätänsä uutta koiraa kun juuri nyt, opiskeluaikona. Tajusin, että vapaa-aika tai mahdollisuus järjestellä arkea koiran ehdoilla, eivät tule lisääntymään tulevaisuudessa. Ehkä pikemminkin toisin päin.

Aloin haaveilla, kävin läpi eri rotuja, surffasin löytökoirien sivuja kuukaudesta toiseen etsien sopivaa. Harkitsin unkarinvizlaa tai dobermannia ja lopulta päädyin pinseriin.

Miksi pinseri?

Kysymyksen asettelu on aloitettava hieman kauempaa. Miksi rotukoira? Olin nimittäin miettinyt, että sekarotuinen löytökoira kävisi vallan mainiosti. Lisäksi se olisi eettinen teko. Kuitenkaan sopivia löytökoiria ei tuntunut olevan tarjolla. Samalla minua arvelutti se, että sekarotuisen löytökoiran tulevista ominaisuuksista ei voi ennustaa yhtäkään. Päädyin siis ottamaan rotukoiran pennun sen takia, että suurinpirtein voisin varautua siihen mitä tuleman pitää, sekä valita rodun ja koiran sen mukaan, että koiran sopeutuminen minun elämääni olisi mahdollisimman todennäköistä ja toisinpäin.

Järkeilin, että minulle sopii aktiivinen ja kova koira. Sellainen, joka on aina valmiina lähdössä kanssani ihan minne vaan. Sellainen, jolle minun kanssa oleminen on tärkeämpää kuin olosuhteet. Sellainen, joka ei ole niin moksiskaan yllätyksistä tai muutoksista. Ominaisuuksiltaan pinseri tuntui vastaavan toivomaani oikein hyvin. Ja olihan minulla kokemusta kääpiöpinseristä, jonka iloisuus oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Viimeisen niitin valintaan teki pinsereihin tutustuminen ihan livenä, ne eivät tuntuneetkaan olevan ihan niin rasittavia kuin kääpiöversionsa. Päätös oli syntynyt. Sopiva pentue, josta riitti minulle koira syntyi Tammikuussa 2007. Olin tutustunut Lilaan, Muusan äitiin näyttelyssä ja ainakin pikaisen tuttavuuden perusteella pidin tuosta otuksesta kovasti. Kennel Ceriinan tuntui hyvältä, koska pennut kasvoivat kotona osana perhettä, eivät missään tarhassa yksinään.

Narttu vai uros?

Oli selvää, että minä haluaisin nartun. Lähinnä kahdesta syystä, joista painavin oli Miska. Miska ei oikein tule toimeen toisten urosten kanssa, olisi ollut sulaa hulluutta ottaa puoliksi samaan perheeseen toinen uros. Toinen syy oli se, että minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta nartuista, ja halusin uusia kokemuksia. Kasvattaja tiedusteli, olisinko valmis ottamaan sijoitusnartun, ja perusteellisen pohdinnan jälkeen vastasin myöntävästi.

Muusa

Muusa oli yhdeksästä pienestä riiviöstä se silmiin pistävän villi. Muistan miettineeni, että ehkä sillä oli vain erilainen rytmi muiden kanssa, mutta silti Muusa tuntui olevan aina ensimmäisenä hereillä ja kasan päällä mönkimässä jo täydessä vauhdissa siinä vaiheessa kun Muut vielä tuhisivat unessa. Muusa saattoi myös vetäytyä nukkumaan muiden leikkiessä sen ympärillä. Tuollainen itseriittoisuus teki minuun vaikutuksen. Varsinaista valintaa en kuitenkaan tehnyt minä, vaan kasvattaja. Muusa päätyi sijoitusnartuksi ja minulle, en enää edes tarkaan muista miksi. Oliko "sen rakenne" silloin suotuisin, vai oliko se vain niin villi, että minun arveltiin kestävän sitä parhaiten?

Nyt

Villi Muusa on ollut koko pentuikänsä ja villi se on vieläkin. Välillä haaveilen rauhallisemmasta koirasta, mutta samalla en vaihtaisi Muusaa mihinkään muuhun mistään hinnasta. Tyytyväinen olen siihen, että koira todellakin on aina valmis lähtemään kanssani ihan minne vaan (joskaan kaikki paikat eivät ole valmiita vastaanottamaan Muusaa :). Pidän touhusta, pidän aktiivisuudesta, pidän iloisuudesta ja kestän ylenpalttisen touhotuksenkin. Kotioloissa Muusa on juuri sellainen hellyydenkipeä sylikoira, josta ei voi olla pitämättä. Muusa oppii nopeasti, Muusa pitää yhteistyöstä, Muusan kouluttaminen on haastavaa ja samalla antoisaa.

En ole katunut sijoitusnartun ottamista ja yhteistyö kasvattajan kanssa on sujunut mukavasti. Opiskelut ovat todella joustaneet jopa eroahdistuksen tappamiseen, vakituinen työpaikkakaan ei tuota ongelmia.

Miinuksia keksin lähinnä kolme: eroahdistus, liukkaiden pintojen pelko ja kova riistavietti. Näihin kolmeen en osannut varautua. Näitä me edelleen työstämme.

torstaina, helmikuuta 07, 2008

Minä söin vaipat - nami nami

No siinehän ne taas meni, yhdet pöksyt. Oli Muusa askarrellut yksin ollessa tänään, jäljelle jäi hädintuskin mitään. Että silleen, nami nami sanoo syöjätär. Oikein tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä päänsärystä, joka orastavasti jommottaa ohimolla. Huoleton on hevosteon mies ja pinseritön nainen.

No ihan paskathan nuo olivatkin, ihan hyvä, että menivät.

Nyt saat sitten nuolla itseäsi vimmatusti, senkin syöppö. Minä en jaksa siivota.

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Juoksun vaikutuksista

On niitä sittenkin vähän enemmän kuin muistelin. Koiran keskittymiskyky nolla. Kotona ollaan harjoiteltu maahanmenoa, mutta jostain syystä jo opitutkin taidot tuntuvat olevan saavuttamattomissa. Vuoroin Muusa istuu ja välillä vaan juoksee sohvalle köllöttämään, vaikka nakkeja olisi tiedossa. Ja minä kun kuvittelin opettavani neidille temppuja kotona kaikkina niinä viikoina, kun toko jää väliin. Täytyy ehkä harkita uudelleen.

maanantaina, helmikuuta 04, 2008

Toinen juoksu

En pohdiskellut Muusan juoksun alkamista turhaan, enkä kuviellut turpeaa alapäätä. Aamulla huomasin, että Muusan toinen juoksu oli tosiaankin alkanut. Aika tarkalleen puolen vuoden päästä ensimmäisestä. Alkamisviikonpäiväkin taisi olla sama, maanantai. Juoksu ei tunnu kauheasti vaikuttavan Muusaan, kotona se on aavistuksen rauhallisempi ja ulkona ehkä tavallista kiinnostuneempi hajuista ja innokkaampi merkkamaan.

Pöksyistä Muusa ei paljoa perusta. Se haluaisi päästä mielummin nuolemaan itseään vapaasti. Ensimmäisten juoksujen aikana Muusa tuhosi muistaakseni kahdet pöksyt, sen jälkeen pidin pöksyjä vain silloin kun olin itse kotona ja yksin ollessaan Muusa sai mielummin sotkea paikkoja kun syödä housujaan. Nyt en oiken ole vielä päättänyt strategiaa. En haluaisi kuurata päivän päätteeksi hulluna ja pestä tekstiileitä yhtenään, toisaalta en kyllä halua, että Muusa syö pöksyjäänkään. Pitää ehkä harjoitella lyhytä pätkiä ja yrittää jättää jokin superherkullinen luu yksinoloajaksi. Ehkä tällä tavoin kaikki keskittymiskyky tai tarmo ei suuntautuisi pöksyjen tuhoamiseen.

sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

Vedenpaisumus

Lenkkipolulla odotti tänään arvaamaton yllätys. Meri oli vallannut sen! Ilmeisesti on ollut niin kostea talvi, että veden pinta on noussut jo nyt. Yleensä se nousee vasta keväällä ja silloinkin tuo nousu on täällä päin pysynyt paremmin hallinnassa kun nyt. Eilen oltiin sopivasti Muusan ja Miska-pinserin kanssa Sipoon koirametsässä kunnon seikkailulla, joten huomasimme tämän "vedenpaisumuksen" vasta tänään lenkkeillessämme taas kotihoodeilla ja Viikissä.

Muusa on saanut nauttia koiraseurasta kuluneella viikolla ihanan paljon. Parina iltana se on ollut kylässä/hoidossa Miska-vanhuksen ja Loviisan luona. Lisäksi eilen riehuttiin Miska-pinserin kanssa niin, että mua ainakin välillä hirvitti Muusan leikin agressiivisuus. En sitten tiedä oliko leikki Miskalle niin hauskaa. Lisäksi ollaan käyty tavallista ahkerammin koirapuistossa, mistä on yllättäen löytynyt Muusalle mieluista leikkiseuraa useana päivänä. Tänään käytiin taas "omassa kotikoirapuistossa" Herttoniemessä. Muusa on selkeästi ruvennut nauttimaan koirapuistossa entistä enemmän, mikä johtuu ainakin osittain siitä, että neiti on oppinut puolustamaan itseään yli-innokkailta uroksilta. Kenties Muusa on rohkaistunut myös leikkimään tuntemattomien koirien kanssa entistä avoimemmin tms.

Muusan kanssa on lenkkeilty todella pitkiä lenkkejä (jopa 3 tuntia) viime aikoina. Ehkä olen itse jotenkin innostunut tai sitten muuten vaan ajautunut vähän kauemmaksi. Kerran kävi jopa niin, että kävelimme niin kauas, että omistaja ei jaksanut kävellä enää takasin. Piti käydä kaverilla Viikissä lainaamaassa rahaa takaisintulobussimatkaan :)

Neidin toisia juoksuja jo kovasti odotellaan. Muusa on aina merkkaillu kuin uros konsanaan (Mistäköhän tämä johtuu?), joten merkkailuista en sen enempää voi päätellä juoksujen alkamista. Sen sijaan Muusan alapään turpeudesta kylläkin. Niin ja tietenkin urosten suhtautumisesta. No ehkä ne sieltä taas tulevat, tai sitten eivät. Itse lähinnä odotan/toivon koiran rauhoittumista (juoksun ajaksi), viimeksi se oli niin ihanaa, kun Muusa vaan köllötteli ja otti chillisti :) Miinuspuolena tietenkin se, että ei pääse muita koiria tapaamaan.

Edistystä on tapahtunut myös muiden koirien ohittamisessa. Muusa ohittaa oikein mallikkaasti, kun pyydän sen vierelle. Vihjesanan käyttöä pitää vielä vähän treenata. Mutta enää ei tarvitse hihnaa kiristellä ja nakkeja heilutella varmistaakseen, että koira ei keksi sännätä kesken ohituksen vastaantulevaa koiraa haistelemaan. Hyvä Muusa.

Tässä vielä muutama kotikuva:

"Lotta tykkää loikoilla riippumatossa, minä en niin välitä siitä, kun se keinuu ja on epävakaa."



"Ihanaa, rapsuta mua mahan alta."


Pizzavahti :)

lauantaina, helmikuuta 02, 2008

Edistystä

Hassua, huomaan olevani aika hissun kissun, jos koiran kanssa tapahtuu edistystä, ettei vain tule hehkutettua jostain, joka sitten seuraavassa hetkessä muuttuukin uudeksi ongelmaksi.

Silmätulehdus parani, tippojen laittamisestakin tuli lopulta niin rutiinia, että avustajia ei tarvittu, eikä liiemmin mitään painiselätystä. Kaikenkaikkiaan lopputulokseen voi olla varsin tyytyväinen, vaikka ehkä olisinkin toivonut, että tippoja olisi saanut laittaa vielä muutaman päivän lisää, kun se alkoi sujumaan niin mallikelpoisesti :)

Vielä enemmän olen kuitenkin tyytyväinen Muusan yksinolotaidoista, jotka ovat palanneet kuin eivät koskaan olisikaan ruosteessa olleetkaan. Ei tuhoja, ei ahdistusta. Vain kotona nukkunut koira, joka odottaa sohvalla häntää heiluttaen, mutta ei hyökkää tervehtimisleikkeihin, koska tietää että huomiota sillä ei tipu. Oi, mikä kivi on taas vierähtänyt sydämmeltä pois. Miten se taas tehtiin? Istumalla vuorotellen vessassa ja rappukäytävässä, loputtomilla lähtemisharjoituksilla, huomion vähentämisellä ja ennen kaikkea rutiinin luomisella. Koira jää joka päivä yksin kotiin, piste. Rutiini menee rikki ja Muusa sekaisin heti, jos se pääsee yhtenä viikkona toimistolle mukaan päiviksi, eikä sen tarvitsekaan olla ollenkaan yksin. Eli vaikka kuinka tekisi mieli ottaa koira mukaan päiväksi, en sitä tee. Tulen mielummin vaikka hakemaan iltapäivällä mukaan.