Koiran ja rodun valinta

Hesarin koirablogissa on kirjoitus samasta aiheesta. Minäkin innostuin. Yritän pukea sanoiksi sitä, miten päädyin pinseriin ja miten Muusa valikoitui yhdeksän puikulan joukosta.

Lähtötilanne

Aikaisempi koirakokemukseni rajoittui lähinnä hoidokkeihini (dobermanni, schäferi ja kääpiöpinseri) ja sekarotuiseen Miskaan, joka tuli minulle edellisen perheensä muuttaessa ulkomaille. Miskalla oli alusta asti kaksi rakastavaa kotia; minun ja Loviisan & isukin. Huomasimme kuitenkin aika nopeasti, että Miskalle kahden kodin elämä ei sopinut erityisen hyvin. Vanha koira ei enää sopeutunut uteen järjestelyyn, vaan stressaantui säännöllisestä kodin vaihtamisesta. Hiukan salakavalasti koira asteittain muutti Loviisan ja isukin luokse, ensin kesäksi mökille heidän kanssaan ja sitten syksyllä rauhalliseen rivitaloon Aurinkolahteen.

Minä ikävöin ja kaipasin. Miska oli minulla aina välillä hoidossa, mutta se ei tuntunut riittävän. Lopulta ymmärsin, että vajetta täyttämään tarvittiin toinen koira. Kerran koiran kaveri, aina koiran kaveri :) Ajattelin kuitenkin, että seuraavan koiran aika on vasta sitten joskus. Sitten, kun minulla on loputtomasti aikaa, vakituinen työpaikka, loppututkinto, jokin suunnitelma. Ja mitälie vielä muuta.

Muistan, että se oli juuri Loviisa, joka sai päähäni puhuttua järkeä. Ymmärsin, että minulla ei koskaan tule olemaan parempaa mahdollisuutta ottaa pentua tai ylipäätänsä uutta koiraa kun juuri nyt, opiskeluaikona. Tajusin, että vapaa-aika tai mahdollisuus järjestellä arkea koiran ehdoilla, eivät tule lisääntymään tulevaisuudessa. Ehkä pikemminkin toisin päin.

Aloin haaveilla, kävin läpi eri rotuja, surffasin löytökoirien sivuja kuukaudesta toiseen etsien sopivaa. Harkitsin unkarinvizlaa tai dobermannia ja lopulta päädyin pinseriin.

Miksi pinseri?

Kysymyksen asettelu on aloitettava hieman kauempaa. Miksi rotukoira? Olin nimittäin miettinyt, että sekarotuinen löytökoira kävisi vallan mainiosti. Lisäksi se olisi eettinen teko. Kuitenkaan sopivia löytökoiria ei tuntunut olevan tarjolla. Samalla minua arvelutti se, että sekarotuisen löytökoiran tulevista ominaisuuksista ei voi ennustaa yhtäkään. Päädyin siis ottamaan rotukoiran pennun sen takia, että suurinpirtein voisin varautua siihen mitä tuleman pitää, sekä valita rodun ja koiran sen mukaan, että koiran sopeutuminen minun elämääni olisi mahdollisimman todennäköistä ja toisinpäin.

Järkeilin, että minulle sopii aktiivinen ja kova koira. Sellainen, joka on aina valmiina lähdössä kanssani ihan minne vaan. Sellainen, jolle minun kanssa oleminen on tärkeämpää kuin olosuhteet. Sellainen, joka ei ole niin moksiskaan yllätyksistä tai muutoksista. Ominaisuuksiltaan pinseri tuntui vastaavan toivomaani oikein hyvin. Ja olihan minulla kokemusta kääpiöpinseristä, jonka iloisuus oli tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Viimeisen niitin valintaan teki pinsereihin tutustuminen ihan livenä, ne eivät tuntuneetkaan olevan ihan niin rasittavia kuin kääpiöversionsa. Päätös oli syntynyt. Sopiva pentue, josta riitti minulle koira syntyi Tammikuussa 2007. Olin tutustunut Lilaan, Muusan äitiin näyttelyssä ja ainakin pikaisen tuttavuuden perusteella pidin tuosta otuksesta kovasti. Kennel Ceriinan tuntui hyvältä, koska pennut kasvoivat kotona osana perhettä, eivät missään tarhassa yksinään.

Narttu vai uros?

Oli selvää, että minä haluaisin nartun. Lähinnä kahdesta syystä, joista painavin oli Miska. Miska ei oikein tule toimeen toisten urosten kanssa, olisi ollut sulaa hulluutta ottaa puoliksi samaan perheeseen toinen uros. Toinen syy oli se, että minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta nartuista, ja halusin uusia kokemuksia. Kasvattaja tiedusteli, olisinko valmis ottamaan sijoitusnartun, ja perusteellisen pohdinnan jälkeen vastasin myöntävästi.

Muusa

Muusa oli yhdeksästä pienestä riiviöstä se silmiin pistävän villi. Muistan miettineeni, että ehkä sillä oli vain erilainen rytmi muiden kanssa, mutta silti Muusa tuntui olevan aina ensimmäisenä hereillä ja kasan päällä mönkimässä jo täydessä vauhdissa siinä vaiheessa kun Muut vielä tuhisivat unessa. Muusa saattoi myös vetäytyä nukkumaan muiden leikkiessä sen ympärillä. Tuollainen itseriittoisuus teki minuun vaikutuksen. Varsinaista valintaa en kuitenkaan tehnyt minä, vaan kasvattaja. Muusa päätyi sijoitusnartuksi ja minulle, en enää edes tarkaan muista miksi. Oliko "sen rakenne" silloin suotuisin, vai oliko se vain niin villi, että minun arveltiin kestävän sitä parhaiten?

Nyt

Villi Muusa on ollut koko pentuikänsä ja villi se on vieläkin. Välillä haaveilen rauhallisemmasta koirasta, mutta samalla en vaihtaisi Muusaa mihinkään muuhun mistään hinnasta. Tyytyväinen olen siihen, että koira todellakin on aina valmis lähtemään kanssani ihan minne vaan (joskaan kaikki paikat eivät ole valmiita vastaanottamaan Muusaa :). Pidän touhusta, pidän aktiivisuudesta, pidän iloisuudesta ja kestän ylenpalttisen touhotuksenkin. Kotioloissa Muusa on juuri sellainen hellyydenkipeä sylikoira, josta ei voi olla pitämättä. Muusa oppii nopeasti, Muusa pitää yhteistyöstä, Muusan kouluttaminen on haastavaa ja samalla antoisaa.

En ole katunut sijoitusnartun ottamista ja yhteistyö kasvattajan kanssa on sujunut mukavasti. Opiskelut ovat todella joustaneet jopa eroahdistuksen tappamiseen, vakituinen työpaikkakaan ei tuota ongelmia.

Miinuksia keksin lähinnä kolme: eroahdistus, liukkaiden pintojen pelko ja kova riistavietti. Näihin kolmeen en osannut varautua. Näitä me edelleen työstämme.