Prinsessa sadesäällä

Muusa ei kertakaikkisesti suostu ulkoilemaan sateella. Sillä on hieno sadetakki ja ulkona on niin lämmintä, että se ei yksinkertaisesti voi palella. Silti _neiti_ tekee stopin heti ulko-oven katoksen loputtua ja jää tärisemään paikoilleen surkeana. Tähän esitykseen kuuluu myös säälittävää vinkumista, ravistelua, surkeita katseita sekä jalkojen nostelua ikään kuin niiden alla olisi jotain maailman kauheinta, jonka päälle ei hieno pinseri varmasti voi astua - märkää ja vettä. Mikään nameilla tai leluilla houkuttelu ei saa Muusan mieltä muuttumaan.

Silloin kun se oli pienempi, päästin sen vapaaksi, ja lähdin itse lenkille. Kyllä se lopulta aina tuli perään, kun oli niin mamman tyttö. Joskus kannoin sen tarpeeksi kauas pihasta, kun en jaksanut odotella. Enää tuo ei toimi, irtipäästyään Muusa juoksee suorinta reittiä takaisin katokseen odottelemaan sisäänpääsyä, jopa kauempaakin. Mökillä se esimerkiksi teki tarpeensa katetulle kuistille, kun ei voinut sateeseen mennä. Ei siis puhettakaan, että käytäisiin pikalenkillä ja sitten viivana sisälle, koira ei yksinkertaisesti menisi ulos ollenkaan.

Niinpä meillä lenkkeillään sateessa sillä tavalla, että minä vuorotellen maanittelen ja houkuttelen nameilla sekä raahaan koiraa todella kyseenalaisella tavalla perässäni. Vasta kotiin päin se suostuu vapaaehtoisesti tassuttelemaan märässsä. Maanittelun ja vastaan pyristelyn seurauksena sadelenkit kestävät myös huomattavasti pidempään kuin muuten tarvis. Joka toisella askeleella prinsessa pysähtyy ja yrittää esittää mahdollisimman surkeaa ja kieltäytyy jatkamasta matkaa. Tavoitteeni on kuitenkin vain pieni pissalenkki sateessa, ei mikään maraton.

Kertokaa minulle, että tämä paranee iän myötä. Tai antakaa jotain vinkkejä asian miellyttäväksi tekemiseksi. Olen epätoivoinen.