Harmaita hiuksia ja kovaa pähkäilyä on itselleni tuottanut viime aikoina Muusan saalisvietti. Kuten jossain aikaisemminkin olen kirjoittanut, Muusalla on todella kova saalisvietti. Se jahtaa nimenomaan näköärsykkeestä kaikkea mahdollista pikkulinnuista, ja tuulessa lentelevistä lehdistä rusakoihin, lapsiin ja polkupyöräilijöihin. Myös riistaviettiä Muusalla selkeästi on, sillä se lähtee toisinaan etsimään rusakoita ihan vain hajun perusteella. Suurempi vietti on kuitenkin selkeästi saalisvietti ja samalla se on suurempi ongelma. Kuluneena viikkona Muusa on saanut tyytyä hihnalenkkeihin, kun kuulolaiten on sen verran usein ollut pois päältä nimenomaan saalistustilanteessa, että en halua sen oppivan, että minun luoksetulokäskyn voi jättää noudattamatta. Muutaman kerran Muusa on myös iltasella lähtenyt sellaiseen rusakkojahtiin, että olen sitä yli vartin saanu odottaa takaisin. Tuossa ajassa pinserivauhtia kerkeää jo Itäväylälle asti, joten ihan syystä olen huolestunut.
Voimakas saalisvietti on fakta, jota en voi muuttaa. Olen kuitenkin järkeillyt, että sitä voi käyttää myös hyödyksi koiran koulutuksessa. Muusalla on oma motivointipatukka, sellainen, jota aina liikutetaan siitä pois päin ja jolla leikitään retuutusleikkejä, mutta jota Muusa ei ikinä saa itselleen mutusteltavaksi. Tällä patukalla ollaan aikaisemminkin harjoiteltu nimenomaan luoksetuloa. Hyvin on toiminut. Koira säntää kuin salaman iskusta patukan perään. Eilen Muusa sai pitkästä aikaa juosta sydämmensä kyllyydestä ja huomasin, että patukka itse asiassa toimii juuri niin kuin toivoinkin. Luoksetulo oli Muusasta taas kannattavaa, kun siitä seurasi kiva saalistusleikki, eikä tarvinnut puskissa kytätä muuta saalistettavaa. Riitti kun kyttäsi omistajan luoksetulokäskyä. (Työvoitto!!!) Samalla huomasin, että tämä voimakas saalisviettikin kyllääntyy Muusalla aika nopeasti. Eli sen ei tarvitse kovin paljon päästä "saalistamaan", kun se on saanut saalistaa tarpeeksi. Sama pätee myös ihmisten etsimiseen, jos sitä saa tehdä jonkun verrran, ei tee samalla tapaa mieli etsiä pupuja.
Samalla olen myös pohtinut mikä voisi rauhoittaa Muusaa ja tehdä esimerkiksi sen yksinolosta helpompaa. Tajusin, että Muusalta puuttuu selkeät arkirutiinit. Kaikki päivät ovat liian erilaisia, täynnä muutoksia. Muusalla ei ole säännöllisiä lenkkeilyaikoja, eikä säännöllisiä ruokailuaikoja. Rutiinien puutteesta saattaa myös johtua se, että koira on niin voimakkaasti kiinni minussa. Minähän olen sen ainoa rutiini, pysyvä asia. Olenkin luvannut Muusalle, että rakennan sille rutiineistä täyteliään turvallisen arjen. Aamulla kierretään rauhallinen aamulenkki, joka ei sisällä riehumista. Sitten ruokin koira ja jätän sen yksin jonkun herkullisen luun kanssa. Iltapäivällä tulen kotiin ja menemme pitkälle lenkille, jossa Muusa saa purkaa energiaa ja touhuta. Illalla järjestän koiralle aktivointia, seurustelua ja sellaista touhua, että se ei käytä iltaa lepäämiseen (jolloin se hilluu yöllä tai viimeistään päivällä kun se on yksin). Rupeamme käymään joka ilta suunnilleen samaan aikaan iltalenkillä ja iltaruoka tulee vasta sen lenkin jälkeen siten, että Muusan on helpompi rauhoittua taas yöksi nukkumaan täydellä vatsalla. Tietysti rutiineista voi olla vaikeaa pitää kiinni, kun oma elämä on niin vaihtelevaa. Pyrin kuitenkin siihen, että asiat tapahtuisivat ainakin aina samalla tavalla, jossain tietyssä järjestyksessä, josta tällöin tulee rutiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti