Muusa toimistokoirana

Aika usein olen näissä kirjoituksissa viitannut Muusan toimistokoiraelämään. Tajusin, että en ole kuitenkaan laittanut yhtään kuvaa tästä osasta Muusan elämää. Tässä muutama toimistokuva.

Koira työpöydällä. Hups :)

"Tämä on minun toimisto, täällä minä työskentelen säännöllisesti. Sohvalla puikulointi ja rapsutusten vastaanottaminen ovat pääasiallisia työtehtäviäni."

Vaalikoira

Kiireinen syksy on imaissut meidät mukaansa. Muusasta on tullut taas vaalikoira. No, se taitaa olla sillä jo ihan veressä. Muusa oli 8 viikkoa, kun se ensimmäisen kerran vietiin Vihreiden vaalimökille. Tyytyväisenä Muusa istuskeli eri syleissä ja viihdytti pennun söpöydellään. Muistan, että kannoin sitä takkini sisällä ja lopulta takki venyi niin paljon, että meni vaihtoon. Nyt reilua vuotta myöhemmin kunnallisvaaleissa Muusa on jo päässyt vaalikuvaan asti.


Vaalikoiran elämä tarkoittaa toki paljon muutakin, kuin kuvissa poseeraamista. Pitkiä päiviä mukana meiningeissä, niin toimistolla kuin kaduillakin. Stressaantunutta omistajaa. Paria kuukautta epätavallisen menevää elämää. Ai miksi minulla on pinseri? No tietenkin siksi, että se on aina valmiina lähtemään mukaani. Muusa on kuin kotonaan kampanjoinnissa, vaikka se onkin ehkä hieman liian päällekäyvä. Kaikki eivät välttämättä äänestä sitä, jonka koira hyökkää ensimmäisenä nuolemaan korvat :)

Vaalien lisäksi syksyyn on suunniteltu myös koira-aktiviteettejä. Agilityä jatkamme kerran viikossa, toivottavasti saamme hallivuoron, joka mahdollistaisi talven läpi treenaamisen. Toko alkaa taas kohta, kesätauko tokossa on itse asiassa tehnyt meille molemmille todella hyvää. Pitkistä metsälenkeistä täytyy myös pitää kiinni, jos ei muuten niin vaikka vähentämällä allekirjoittaneen yöunista.

Agilityleirillä

Hiidenhelmessä oli mukavaa Muusan passiivisuudesta huolimatta. Ilmeisesti valeraskaus vaivaa vielä. Muusa ei taas vaihteeksi tuntunut innostuvan kunnolla yhtään mistään. Sen lisäksi se yritti kaikissa mahdollisissa tilanteissa kiertää hyppyjä, mikä viittaa joko siihen, että agilitystä on sen mielestä tullut ikävää tai siihen, että se on kipeä jostain. Täytyy käyttää se fysioterapeutilla selvittääkseni, onko se kenties jumissa jostain ja selittyisikö agilitykentällä nihkeily sillä.

Heinissä sen sijaan oli Muusan mielestä kivaa möyriä.

Kyllä Muusa leirillä ihan kiltisti teki kaikenlaista mitä käskettiin (paitsi sarjaesteitä, joista se loikkasi aina jostain välistä pois...) Harmi vaan, että kuvien ottaminen jotenkin vain unohtui.

Muusan kämppiksenä oli lagotto Risa, jonka kanssa Muusasta oli ihan huippua asua. Muusa olisi varmaan ottanut Riisan mukaan kotiinkin, jos siltä olisi kysytty :) Etukäteen hieman jännitin juuri sitä, miten elo vieraan koiran kanssa sujuu samassa huoneessa. Suurinosa päivästä oltiin tietenkin ulkona, mutta se, että pitäisi rauhoittua nukkumaan ventovieraan kanssa, ei ole helppo vaatimus koiralle. Tietenkin molemmat koirat voi laittaa häkkiin yöksi ja silloin kun ovat keskenään. Risan kanssa sujui onneksi myös ihan au naturel.

Itse luultavasti opin leirillä kymmenen kertaa enemmän kuin Muusa. Niin on hyvä, sillä minä olen epäilemättä se, joka meistä eniten harjoitusta tarvitsee. Kun pari päivää seuraa taukoamatta 11 muuta erilaista koirakkoa, väkisinkin alkaa tajuamaan lajista jo jotain.

Viikonlopuksi leirille

Hei vaan, minä olen iloinen pinseri (korvat mielihyväasennossa)
Kiitos Veera kuvista!

Muusan viikonlopusta tulee taatusti touhukas. Olemme nimittäin lähdössä Punkalaitumelle Kallion koirakerhon agilityleirille. Jännää. Muusa on Hiidenhelmessä aikaisemmin käynytkin (naksutinleirillä viime syksynä Loviisan kanssa), minä en. Muistaakohan se paikan?

Kyllä Muusa jotain ainakin aavistaa, sillä eilisestä lähtien ollaan etsitty tavaroita ja pakattu. Muusan häkkikin haettiin kellarista ja sitä se kovin tyytyväisenä haisteli ja kokeili.

(Tätä kirjoittaessani pysähdyin miettimään outoa ääntä, joka kuuluu olohuoneesta, sielä se kuorsaa!)

Eli ei taida kovin paljon lähteminen stressata Muusaa, minua ehkä enemmän. Onkohan nameja riittävästi? Onko kamera varmasti mukana? Pitäiskö ottaa suihkupullo? Minne ne ajo-ohjeet jo katosivat...?

Leiriraportti seuraa sitten perästä.

Kotosalla

Kun ollaan vaan kaksistaan kotona toipilaana, mitään erityistä ei tapahdu. Alin kanssa Muusa on onneksi päässyt painimaan ja purkamaan energiaa. Oikeastaan kipeänä olemisen ainoa hyvä puoli on se, että saa olla Muusan kanssa tarpeeksi (lue koko ajan).

Muusalle jatkuva läsnäolo ei tee hyvää, koska sen yksinolorutiini kärsii. Ajattelin, että Muusa olisi jo niin aikuinen tai sen verran edistynyt eroahdistuksensa kanssa, että minun ei tarvitsisi yksinolosta ja sen rutiinin ylläpitämisestä enää niin stressata. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Muusan yksinolo sujuu silloin, kun se on suunnilleen joka päivä toistuvaa ja sillä ei ole ulottuvillaan mitään, mitä se voisi tuhota. Kummastakin edellä mainistusta on alettu joustaa ja seurauksetkin näkyvät. Muusa on todella levoton lähtiessäni ja yrittää luikerrella mukaan keinolla millä hyvänsä. Tuhojakin se tekee, jos jotain herkullista (kuten kirjoja) satuu jäämään lojumaan.

Tästä eroahdistuksen uudesta tulemisesta osa menee kyllä epäilemättä kesäloman piikkiin, koska oltiin koko perhe enemmän tai vähemmän koko ajan Muusan kanssa. Ei muuta kun arki ja rutiinit taas pystyyn, niin kyllä se siitä. Joka päivä pitää pienen pinserin olla yksin vähintäänkin pari tuntia (olen tullut siihe tulokseen, että puolen tunnin kauppapyrähdykset eivät riitä rutiinin luomiseksi). Toisaalta yli kahdeksan tuntia putkeen on taas liikaa päivittäin toistuvana yksinolona (ainakin Muusalle).

En tiedä, miten muut koiranomistajat ratkaisevat yksinolon, mutta mulla on ainakin itseni kanssa tiukka sääntö: jos olen päivän pois kotoa, ilta pitää olla kotona koiran kanssa. Jos pitää taas olla illalla jossain, otan joko koiran töihin mukaan ja tuon sen jossain välissä takaisin tai teen etätöitä. Jos kumpikaan edellämainituista ei ole mahdollisia, hommataan lapsenvahti (ensisijaisesti neuvotellaan poikaystävän kanssa ja sitten kysytään siskoa) tai otetaan koira mukaan kokoukseen tai baariin tai minne sitä nyt pitikään olla menossa. Aika usein käy niinkin, että jotain ei vain yksinkertaisesti voi tehdä, koska aikataulut ja niihin liittyvät erinäiset järjestelyt eivät toimi. Olen valinnut elää Muusan kanssa, se tarkoittaa samalla elämistä Muusan ehdoilla. Tämän valinnan tehdessäni, olen samalla tehnyt sen valinnan, että jostain muusta (kuten iltahillumisista) pitää olla valmis luopumaan.

Silmävammaiset

Tänään oltiin Muusan kanssa silmäkontrollissa pieneläinklinikalla. Aamulla kävi peilistä selväksi, että omistaja olisi tarvinnut lähes umpeen muurautuneen oikean silmänsä kanssa enemmän hoitoa, kuin muusa omansa, oikea sekin. (Ei, meillä ei harrasteta perheväkivaltaa, kyseessa lienee sen sijaan jokin silmätulehduksen ja poskiontelotulehduksen symbioosi tai välimuoto.)

Muusan silmä sen sijaan oli lähtenyt hyvin parantumaan, joskaan ei vielä ihan täysin parantunut. Antibiottitippoja jatketaan vielä viikko ja sitten mennään taas uuteen kontrolliin.

Minäkin sain lopulta ihan samoja tippoja silmäluomen rauhasen tulehdukseen (vai mikä se nyt olikaan). Nyt sitten leidit riviin neljä ketaa päivässä ja jääkaapista tippoja molempien oikeaan silmään ;) Viikonloppuna aiomme molemmat olla jo taas täydessä iskussa agilityleirillä.

Muusan vapaaviikonloput

Välillä Muusa saa välttämättömiä vapaaviikonloppuja minusta. Työni on sellaista, että aika usein on viikonlopputapahtumia milloin missäkin. Osa viikonlopusita menee myös poliittisen harrastuneisuuden piikkiin. Kuluneen viikonlopun vietin kunnallisvaalien merkeissaä Mustialan maatalousoppilaitoksessa Tammelassa vihreiden kesäpäivillä ja Muusa jäi kotiin köllöttelemään.

Vapaaviikonloppuisin Muusa on usein Loviisan tai Niklaksen kanssa. Kun tulen pitkän viikonlopun jälkeen kotiin ja koira käy nopean hajamielisesti tervehimässä palaten sitten tyytyväisenä jonkun muun kainaloon, sillä on selkeästi ollut oikein hauskaa, eikä se ole kerennyt kaivata mitään muuta. Välillä tuntuu kuin Muusan ilmeet ja eleetkin kaikin keinoin viestittäisivät "Kiva nähdä taas, mutta meilläpä on ollut täällä NIIN mukava vapaaviikonloppu sinusta, että hyvä kun lähdit".

Muusa ja Nikke viihtyvät keskenään

Tekevälle sattuu kaikenlaista

Olipa kerran touhukas pinseri nimeltä Muusa. Eräänä iltana Muusa lenkillään riehui ja meni aikamoista vauhtia, ihan tavalliseen tapaansa. Mutta viuh yht'äkkiä sen silmään osui joku. Ei sitä kukaan ihan heti huomannut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Muusa myöhemmin illalla alkoi siristämään silmäänsä ja välillä pitämään sitä ihan kokonaan kiinni, tajusi Muusan omistaja, että kaikki ei tainnut olla ihan kunnossa. Sitten se omistaja soitti puhelun ja saman tien sen jälkeen Muusaa jo vietiinkin autolla Yliopistolliseen pieneläinsairaalaan Viikkiin, joka oli ainoana auki niin myöhään illalla.

Pientä Muusaa väsytti kamalasti ja hän olisi paljon mielummin loikoillut kotona peittojen alla, vaikka silmässä tuntuikin inhottavalta. Vaan eipä tiennyt pikku-Muusa että jotain vieläkin inhottavampaa saattaisi sattua. Uudessa eläinlääkärissä oli nimittäin kauhean kiiltävät lattiat, eikä Muusa lainkaan uskaltanut tassuillansa tepastella niitä pitkin. Kaikista kauheuksista inhottavinta oli se, että omistajaa ei päästetty mukaan tutkimuksiin, vaan Muusa vedettiin vastaan hangoitellen lattiaa pitkin ihan yksin sörkittäväksi. Muusaa pelotti niin kamalasti, että tutkimuksista ei meinannut tulla mitään. Silmät saatiin kuitenkin tarkastettua ja oikeasta silmästä löytyi syy kurjalle ololle: haava sarveiskalvossa.


Lääkäritäti oli Muusasta aivan hirveän pelottava ja epäilyttävä, joten kipulääkettä, joka piikillä piti pistää, Muusa ei antanut laittaa. Eikä kuonokoppaakaan sitten millään. Lopulta lääkärin piti kutsua omistaja apuun. Omistajan Muusa antoi tehdä ihan mitä vaan, laittaa kuonokopankin. Häneen saattoi kyllä luottaa, mutta lääkäritätiin ei. Kipulääkekin saatiin lopulta pistettyä ihan hienosti. Kotiin Muusalle laitettiin mukaan kahdenlaisia silmätippoja ja sitten sanottiin, että maanantaina pitää mennä taas uudestaan näyttämään silmää sille samalle pelottavalle tädille ja liukastelemaan niille kamalille lattioille takasin. Ja samalla sanottiin, että ei saa yhtään ollenkaan raapia silmiä ja jos meinaa ruveta kauheasti raavituttamaan, niin sitten pitää mennä takaisin ottamaan lisää piikkejä.

Sitten lopulta jossain vaiheessa puolenyön jälkeen pikku-Muusa pääsi lääkepusseineen kotiin. Mutta ei puhettakaan, että olisi päästy nukkumaan. Ei. Sitten alkoi nimittäin lääkitsemissessiot. Ensin annettiin toista tippaa ja sitten odotettiin 10 minuuttia ja annettiin toista. Ja niin sieltä lääkäristä sanottiin, että yhtäkään tippaa ei saa hukata, koska muuten ne eivät riitä kuurin loppuun asti. Voi kamaluus. Sellaista painia ei olekaan Muusa huushollissa nähty aikoihin, mikä tippojen laittamisesta syntyi. Ja vielä ohjeessa luki, että niitä tippoja pitää laittaa neljä kertaa päivässä.

Eikä siitä ollut kuin viikko, kun Muusa oli edellisen kerran elänlääkärissä. Niin se vaan on, että tekevälle sattuu kaikenlaista. Ei siinä auta rahapussia surra, tai huonoa onnea marista.

Sataa sataa ropisee...

...pili pili pom.


Tassujakin palelee, pili pili pom.

Muusan sadelenkkeihin kuuluu tuntemattomiin rappukäytäviin dyykkailu ja kaikkiin mahdollisiin katoksiin piiloutuminen. Kuvassa Muusa naapuritalon ovella.

Sunnuntairetket

Meillä on ollut tapana sunnuntaisin tehdä luontoretkiä, joiden tarkoitus on tutustua kotiseutumme Helsingin kiinnostaviin paikkoihin. Ollaan käyty tsekkaamassa Laajasalon vanhoja huviloita ja muutama muukin skutta. Muusasta kaikki (kaupunki)metsässä juoksentelu on aina plussaa. Eilen oli vuorossa Ramsinniemen huvilat.

Nikke janoaa tietoa.

Muusa jolkottelee omiaan.

Tällä kerralla emme löytäneet huviloita, joita lähdimme katsomaan (lue jaksaneet perille asti), mutta jotain muuta kylläkin.

Nimittäin puolukoita, joita Muusakin popsi suoraan varvuista Loviisan opastuksella. Naminami.

Toipilas

Hassua, miten innokas eläin pinseri on. Muusa on heti toipilaana ollut varsin toimelias, heitellyt lelujansa pitkin seiniä ja ollut tunkemassa mukaan joka paikkaan. Maha on asettunut eli lääkintä toiminut ja koira piristynyt. Kivointa on tietenkin Muusan mielestä kaikki mahdollinen extrahuomio :)

Todella on niin, että energisestä pinseristä (tai ainakin Muusasta) paistaa kauas, jos se on vähänkään kipeä ja päin vastoin tietenkään ei jää keneltäkään huomamatta, kun se on terveempi.

Pieni kipeä eläin

Ripuli ja oksentelu yltyi siihen pisteeseen, että menimme tänään eläinlääkäriin. Ikään kuin todistaakseen pahaa oloaan Muusa oksensi myös vastaanotolle.

Olin eilisestä asti pakkojuottanut tuota otusta pullosta, mutta ilmeisesti suurinosa nesteestä oli mennyt suoraan keittiön lattialle tai tullut pois heti jompaa kumpaa kautta, koska eläinlääkäri ryhtyi ensitöikseen nesteyttämään Muusaa, eli laittoi nestettä sen nahan alle. Muusa muuttui käsittelyssä sellaiseksi kyttyräisen kamelin näköiseksi, kun nestettä laitettiin muutamaan kohtaan niskaan ja selkään, joista se sitten leviää muuhun elimistöön. Lisäksi Muusa sai pahoinvointilääkettä, antibiottiia ja vielä jotakin mahaa tasapainottavaa mömmöä. Jos ei näillä tokene, niin on kyllä ihme. Hassut kamelinkyttyrät muljahdellen Muusa jaksoi kotiuduttuaan jopa vähän kytätä kotipihan oravaa.

Eilinen pidettiin kokonaan paastoa, mutta tänään Muusa saa jo syödä pieniä annoksia riisiä ja keitettyä kanaa. Mietin kyllä, pysyyköhän mikään sisällä, eli onko edessä taas yksi ramppauksen täyteinen yö.

Suosittelen kaikille koiranomistajille Tapiolan suoraveloitusta. Olen pitkälti ollut sitä mieltä, että vakuutukset on humpuukia, joita joskus on pakko olla. Toistaiseksi tuo suoraveloitus on mielestäni toiminut erinomaisesti, enkä koe maksaneeni turhasta. Lähieläinlääkärilläni on sopimus vakuutusyhtiön kanssa, joka tarkoittaa minun kannalta sitä, että vakuutuksen korvaama osuus on suoraan eläinlääkärin tiskillä minun laskustani pois. Kätevyyden lisäksi madaltaa kynnystä viedä eläin lääkäriin silloinkin kun itse pohtii olisiko kyse jostain itsestään ohimenevästä. Ajattelen niin, että jos on jotain mitä voidaan tehdä eläimen olon parantamiseksi, se tulee tehdä.

Eriteanarkiaa

Kaikki alkoi eilen, ensin elimme hirveitä kaasukammiohetkiä ja sitten ravasimme ulkona muutaman tunnin välein. Muusa ressukka takakoivet tutisten väänsi veristä sinappikakkaa ja heti perään lisää. Sama jatkui yön läpi ja edelleen tänään, vaikka annoin koiralle jo illalla ensimmäisen satsin attapectiä. Jo valmiiksi väsyneen Muusan oli pakko lähteä töihin mukaan, että voisin viedä sitä päivän mittaan ulos tarpeen tullen. Ja tarvettahan tuli - töissä sama meno jatkui, huipennukseksi Muusa okseni toimiston lattialle.

Pitäisiköhän alkaa vaatia myös lemmikinomistajille oikeutta jäädä töistä pois silloin kun eläin sairastaa?

Nyt illalla ravaamme edelleen samaa tahtia ähistelemässä verisinappia ja minä olen pakkojuottanut Muusalle nutrisal-liuosta. Tuntuu, että tälle eriteanarkialle ei ole loppua, vaikka toistaalta koiralla kuin koiralla on välillä maha sekaisin. Jotenkin niin hankalaa, kun eläin ei voi kertoa onko sillä jo parempi vai kenties vielä huonompi. Voi Muusa ressukkaa :(