Muusa tutustui eilen Enniin ja Susuun iltapuistoilun merkeissä. Hassua, miten eri näköisiltä saman rodun edustajat voi näyttää, kun ainoa punainen narttupinseri, jota on tottunt tarkkailemaan on oma koira. Aiemmin illalla Loviisa oli huolissaan, ottaisinko varmasti oikean koiran puistosta mukaan. Ei huolta, Puikulan kippurahäntä ja hörökorvat paljastavat sen jopa iltahämärässä jo kauempaa. Vertaillessa näitä kolmea punaista narttua, tajusin myös, että Muusa on perinyt äidiltänsä tietyn tukevuuden. Ei Muusa mitenkään erityisen iso ollut, mutta jotenkin Enni ja Susu ovat molemmat siroudessa ihan eri luokkaa. Lilahan (Muusan äiti) on tunnetusti yksi suomen painavimmistä narttupinsereistä :) Eikä Lila ole lihava, sillä on vain massaa. Tätä massaa Muusakin on selkeästi kerännyt itselleen lisää melkein salaa. Ihan hyvältähän tuo pötkylä näyttä, ei siinä mitään :)
Muusalla on ollut selkeä kaverivaje osin kiireiden ja osin huonon tuurin takia. Usein olemme menneet puistoon kököttämään ja odottamaan jonkun ilmestymistä turhaan. Eilen näki, miten innoissaan Muusa touhusi sekä Ennin & Susun kanssa että muiden puistoon sattuneiden koirien kanssa. Varsinkin saman ikäinen rhodesiankoiranarttu oli Muusasta hyvää painiseuraa. Kuvia en tullut ottaneeksi, oli jo niin pimeää. Harmi. Täytyy kuitenkin yrittää puuhata treffejä useammin pinskukavereiden kanssa. Pinserileikki on ihan oma leikki. Tänään olemmekin menossa juuri sopivasti ulkoilemaan Miskan kanssa.
Täytyy myös mainita, että olimme eilen pitkästä aikaa Loviisan ja Miskan kanssa lenkillä, jossa sekä Muusa että Miska sai olla vapaana. Tästä on aiemmin melkein poikkeuksetta seurannut kaaos ja vanhan herran turhautuminen. Eilen kuitenkin Miskan kantti kesti ja Muusa puolestaa oli ihan suhteellisen nätisti papparaisen kanssa. Eihän sitä jaksa riehua, jos toinen ei yhtään provosoidu :) Propsit Miskalle hermojen kestämisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti