Meillä on Muusan kanssa jo pidempään ollut suuri luoksetuloprojekti. Koira tulee oikein mielellään silloin kun ei ole hajuja tai pupusia lähistöllä, mutta heti jos neiti pääsee saaliin hajujen tai pahimmassa tapauksessa itse jänön jäljille, ei tule kuuloonkaan, että pilsnerini tulisi luoksetulokäskystä luokseni. Ei, se viilettää pitkin metsiä jahtihaukku raikaen ja minua ketuttaa. Tästä johtuen Muusaa pidetään kiinni paikoissa, joissa on erityisen paljon jänöjä ja pimeällä kun jänöt kaupungissa eniten liikkuvat.
Samalla olen pyrkinyt vahvistamaan luoksetulokäskyä pitämällä koiraa aina tilaisuuden tullen vapaana ja kutsumalla sitä sännöllisesti silloin kun se vaikuttaa vastaanottavaiselta. Vähitellen vaatimustasoa on vaikeutettu ja Muusaa kutsuttu yhä vaikeammissa tilanteissa (esim. silloin kun se on jo lähdössä jonkin hajun perään.) Tänään pidin Muusaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vapaana pimeässä metsässä ja ilokseni huomasin, että ahkera harjoittelu on tuottanut tulosta. Koira ei seonnut, ei lähtenyt hajujen perään sekoilemaan, vaan tuli kiltisti kutsuttaessa luokse. Olin ihan äimänä. Tästä on ehdottomasti hyvä jatkaa eteenpäin harjoittelua :)
Toinen suuri onnistuminen liittyy liukkaiden pintojen pelkoon ja esim. rappusissa ja metroasemalla tutisemiseen, liukasteluun, peruuttamiseen ja sen sellaiseen. Kaikki liukkaat rappuset meillä on menty jo pitkään sillä tavalla, että muutama askel mennään namin ja houkuttelun kanssa ja loput kannan. Kotona käytetään hissiä, vaikka asutaan vain tokassa kerroksessa. Alaspäin rappuset menevät helpommin kuin ylöspäin. Tänään Muusa kuitenkin yllätti minut kävelemällä ihan oma-aloitteisesti kolmanteen kerrokseen ja takaisin liukkaita rappusia. Ja taas olin äimänä. Mitä tämä nyt on olevinaan. Aikuistumista? Onnistumista? Tuuria?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti