Muistan kasvattajan joskus varoitelleen minua, että ei kannata liikaa haaveilla raahaavansa pinseriä joka paikkaan mukana. Se meni jotenkin niin, että pinseri on liian touhukas malttaakseen olla aloillaan, kokouksessa, kylässä, puistossa jne. Joko me emme tuolloin vielä ymmärtäneet toisiamme tai sitten todella olen onnistunut sosiaalistamaan Muusan jo pienestä pitäen "minun tavoille". Niin tai näin, minun pinserini pärjää mainiosti mukana kaikissa edellä mainituissa riennoissa. (Olkoonkin, että puistopiknikillä pitää olla tarkkana, etteivät herkut katoa koiran pohjattomaan vatsaan.) Muusan listaan voi vielä lisätä mielenosoitukset, baari-illat, kotibileet, kyläilyt ja työpaikan.
Tietenkin se, että koira malttaa olla ja että sen voi ottaa mukaan edellä mainittuihin tapahtumiin, ei tarkoita sitä, että aina kannattaisi. Itseasiassa mielummin jätän Muusan kotiin. Meillä on kuitenkin sellainen sääntö, että jos olen päivän pois, illalla Muusalla on seuraa ja samalla tavalla jos sillä on koko päivän seuraa, sen voi jättää illaksi yksin. Aktiivisen urbaanin ihmisen elämässä tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että viikossa on usein jokin sellainen päivä, jolloin koira lähtee mukaan. Viimeaikoina niitä on ollut paljon. Kanssaihmiset tuntuvat kuitenkin pitävän Muusan seurasta kovasti ja Muusa itse tuntuu pitävän mukana "roikkumisesta". Muusa osaa ottaa tilan ja yleisönsä haltuun ;) Se nukkuu jaloissani tyytyväisen oloisena ja herättyään kuljeskelee keräämässä rapsutuksia. Usein sillä on myös omia leluja tai luu mukana.
Onhan koirani toki touhukuas, ja järjestää itselleen puuhaa silloin kun tylsistyy. Sen touhua on kuitenkin mahdollista kanavoida niihin asioihin, joihin suotavaa on. Pitkä metsälenkki ennen "tylsää" kokousta pitää Muusan rauhallisena. Viikonloppuisin olen sitten yrittänyt pyhittää enemmän aikaa Muusalle tai järjestää sille muuta seuraa, jos itse olen poissa. Sunnuntaisin käydään tokossa ja köllitään paljon :)
Tavallaan kaikessa tässä on käynyt paljon paremmin, kuin osasin odottaa ja olen joutunut luopumaan paljon vähemmästä määrästä asioita kuin kuvittelin. Kuvittelin myös, että tulee olemaan rankaa tottua koiran yksinhuoltajuuteen. (Miskallahan niitä huoltajia ja hoitajia oli usein enemmän kuin edes tarvittiin.) Ihan hyvin tässä kuitenkin on pärjätty ja jaksettu, vaikka syksy on pimeimmillään ja välillä ei ole selvää kumpi jättäisi enemmän mielellään lenkin väliin, koira vai omistaja. Keväällä, silloin kun Muusa oli vielä ihan pentu, omistin lähes kaiken ajan Muusalle. Syksyn tullen on ollut kuitenkin pakko "jatkaa normaalia elämää" eli opiskella, käydä töissä ja hoitaa luottamustoimia. Vaikeinta varmaan on hallita huonoa omatuntoa, jota poden usein syyttäkin ja toisaalta alistua jatkuvasti ruikuttamaan muilta apua.
Tätytyy myöntää, että en ehkä pärjäisi ilman Loviisaa, Nikkeä ja muita ihania ihmisä, jotka ovat olleet valmiita viettämään vapaa-aikaansa Muusan kanssa. Erityisesti Muusa kiittää kaikkia heitä, sillä sen mielestä sillä on ihan huippuhoitoa silloin kun minä en ole kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti