Viikonlopuksi leirille

Hei vaan, minä olen iloinen pinseri (korvat mielihyväasennossa)
Kiitos Veera kuvista!

Muusan viikonlopusta tulee taatusti touhukas. Olemme nimittäin lähdössä Punkalaitumelle Kallion koirakerhon agilityleirille. Jännää. Muusa on Hiidenhelmessä aikaisemmin käynytkin (naksutinleirillä viime syksynä Loviisan kanssa), minä en. Muistaakohan se paikan?

Kyllä Muusa jotain ainakin aavistaa, sillä eilisestä lähtien ollaan etsitty tavaroita ja pakattu. Muusan häkkikin haettiin kellarista ja sitä se kovin tyytyväisenä haisteli ja kokeili.

(Tätä kirjoittaessani pysähdyin miettimään outoa ääntä, joka kuuluu olohuoneesta, sielä se kuorsaa!)

Eli ei taida kovin paljon lähteminen stressata Muusaa, minua ehkä enemmän. Onkohan nameja riittävästi? Onko kamera varmasti mukana? Pitäiskö ottaa suihkupullo? Minne ne ajo-ohjeet jo katosivat...?

Leiriraportti seuraa sitten perästä.

Kotosalla

Kun ollaan vaan kaksistaan kotona toipilaana, mitään erityistä ei tapahdu. Alin kanssa Muusa on onneksi päässyt painimaan ja purkamaan energiaa. Oikeastaan kipeänä olemisen ainoa hyvä puoli on se, että saa olla Muusan kanssa tarpeeksi (lue koko ajan).

Muusalle jatkuva läsnäolo ei tee hyvää, koska sen yksinolorutiini kärsii. Ajattelin, että Muusa olisi jo niin aikuinen tai sen verran edistynyt eroahdistuksensa kanssa, että minun ei tarvitsisi yksinolosta ja sen rutiinin ylläpitämisestä enää niin stressata. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Muusan yksinolo sujuu silloin, kun se on suunnilleen joka päivä toistuvaa ja sillä ei ole ulottuvillaan mitään, mitä se voisi tuhota. Kummastakin edellä mainistusta on alettu joustaa ja seurauksetkin näkyvät. Muusa on todella levoton lähtiessäni ja yrittää luikerrella mukaan keinolla millä hyvänsä. Tuhojakin se tekee, jos jotain herkullista (kuten kirjoja) satuu jäämään lojumaan.

Tästä eroahdistuksen uudesta tulemisesta osa menee kyllä epäilemättä kesäloman piikkiin, koska oltiin koko perhe enemmän tai vähemmän koko ajan Muusan kanssa. Ei muuta kun arki ja rutiinit taas pystyyn, niin kyllä se siitä. Joka päivä pitää pienen pinserin olla yksin vähintäänkin pari tuntia (olen tullut siihe tulokseen, että puolen tunnin kauppapyrähdykset eivät riitä rutiinin luomiseksi). Toisaalta yli kahdeksan tuntia putkeen on taas liikaa päivittäin toistuvana yksinolona (ainakin Muusalle).

En tiedä, miten muut koiranomistajat ratkaisevat yksinolon, mutta mulla on ainakin itseni kanssa tiukka sääntö: jos olen päivän pois kotoa, ilta pitää olla kotona koiran kanssa. Jos pitää taas olla illalla jossain, otan joko koiran töihin mukaan ja tuon sen jossain välissä takaisin tai teen etätöitä. Jos kumpikaan edellämainituista ei ole mahdollisia, hommataan lapsenvahti (ensisijaisesti neuvotellaan poikaystävän kanssa ja sitten kysytään siskoa) tai otetaan koira mukaan kokoukseen tai baariin tai minne sitä nyt pitikään olla menossa. Aika usein käy niinkin, että jotain ei vain yksinkertaisesti voi tehdä, koska aikataulut ja niihin liittyvät erinäiset järjestelyt eivät toimi. Olen valinnut elää Muusan kanssa, se tarkoittaa samalla elämistä Muusan ehdoilla. Tämän valinnan tehdessäni, olen samalla tehnyt sen valinnan, että jostain muusta (kuten iltahillumisista) pitää olla valmis luopumaan.

Silmävammaiset

Tänään oltiin Muusan kanssa silmäkontrollissa pieneläinklinikalla. Aamulla kävi peilistä selväksi, että omistaja olisi tarvinnut lähes umpeen muurautuneen oikean silmänsä kanssa enemmän hoitoa, kuin muusa omansa, oikea sekin. (Ei, meillä ei harrasteta perheväkivaltaa, kyseessa lienee sen sijaan jokin silmätulehduksen ja poskiontelotulehduksen symbioosi tai välimuoto.)

Muusan silmä sen sijaan oli lähtenyt hyvin parantumaan, joskaan ei vielä ihan täysin parantunut. Antibiottitippoja jatketaan vielä viikko ja sitten mennään taas uuteen kontrolliin.

Minäkin sain lopulta ihan samoja tippoja silmäluomen rauhasen tulehdukseen (vai mikä se nyt olikaan). Nyt sitten leidit riviin neljä ketaa päivässä ja jääkaapista tippoja molempien oikeaan silmään ;) Viikonloppuna aiomme molemmat olla jo taas täydessä iskussa agilityleirillä.

Muusan vapaaviikonloput

Välillä Muusa saa välttämättömiä vapaaviikonloppuja minusta. Työni on sellaista, että aika usein on viikonlopputapahtumia milloin missäkin. Osa viikonlopusita menee myös poliittisen harrastuneisuuden piikkiin. Kuluneen viikonlopun vietin kunnallisvaalien merkeissaä Mustialan maatalousoppilaitoksessa Tammelassa vihreiden kesäpäivillä ja Muusa jäi kotiin köllöttelemään.

Vapaaviikonloppuisin Muusa on usein Loviisan tai Niklaksen kanssa. Kun tulen pitkän viikonlopun jälkeen kotiin ja koira käy nopean hajamielisesti tervehimässä palaten sitten tyytyväisenä jonkun muun kainaloon, sillä on selkeästi ollut oikein hauskaa, eikä se ole kerennyt kaivata mitään muuta. Välillä tuntuu kuin Muusan ilmeet ja eleetkin kaikin keinoin viestittäisivät "Kiva nähdä taas, mutta meilläpä on ollut täällä NIIN mukava vapaaviikonloppu sinusta, että hyvä kun lähdit".

Muusa ja Nikke viihtyvät keskenään

Tekevälle sattuu kaikenlaista

Olipa kerran touhukas pinseri nimeltä Muusa. Eräänä iltana Muusa lenkillään riehui ja meni aikamoista vauhtia, ihan tavalliseen tapaansa. Mutta viuh yht'äkkiä sen silmään osui joku. Ei sitä kukaan ihan heti huomannut, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Muusa myöhemmin illalla alkoi siristämään silmäänsä ja välillä pitämään sitä ihan kokonaan kiinni, tajusi Muusan omistaja, että kaikki ei tainnut olla ihan kunnossa. Sitten se omistaja soitti puhelun ja saman tien sen jälkeen Muusaa jo vietiinkin autolla Yliopistolliseen pieneläinsairaalaan Viikkiin, joka oli ainoana auki niin myöhään illalla.

Pientä Muusaa väsytti kamalasti ja hän olisi paljon mielummin loikoillut kotona peittojen alla, vaikka silmässä tuntuikin inhottavalta. Vaan eipä tiennyt pikku-Muusa että jotain vieläkin inhottavampaa saattaisi sattua. Uudessa eläinlääkärissä oli nimittäin kauhean kiiltävät lattiat, eikä Muusa lainkaan uskaltanut tassuillansa tepastella niitä pitkin. Kaikista kauheuksista inhottavinta oli se, että omistajaa ei päästetty mukaan tutkimuksiin, vaan Muusa vedettiin vastaan hangoitellen lattiaa pitkin ihan yksin sörkittäväksi. Muusaa pelotti niin kamalasti, että tutkimuksista ei meinannut tulla mitään. Silmät saatiin kuitenkin tarkastettua ja oikeasta silmästä löytyi syy kurjalle ololle: haava sarveiskalvossa.


Lääkäritäti oli Muusasta aivan hirveän pelottava ja epäilyttävä, joten kipulääkettä, joka piikillä piti pistää, Muusa ei antanut laittaa. Eikä kuonokoppaakaan sitten millään. Lopulta lääkärin piti kutsua omistaja apuun. Omistajan Muusa antoi tehdä ihan mitä vaan, laittaa kuonokopankin. Häneen saattoi kyllä luottaa, mutta lääkäritätiin ei. Kipulääkekin saatiin lopulta pistettyä ihan hienosti. Kotiin Muusalle laitettiin mukaan kahdenlaisia silmätippoja ja sitten sanottiin, että maanantaina pitää mennä taas uudestaan näyttämään silmää sille samalle pelottavalle tädille ja liukastelemaan niille kamalille lattioille takasin. Ja samalla sanottiin, että ei saa yhtään ollenkaan raapia silmiä ja jos meinaa ruveta kauheasti raavituttamaan, niin sitten pitää mennä takaisin ottamaan lisää piikkejä.

Sitten lopulta jossain vaiheessa puolenyön jälkeen pikku-Muusa pääsi lääkepusseineen kotiin. Mutta ei puhettakaan, että olisi päästy nukkumaan. Ei. Sitten alkoi nimittäin lääkitsemissessiot. Ensin annettiin toista tippaa ja sitten odotettiin 10 minuuttia ja annettiin toista. Ja niin sieltä lääkäristä sanottiin, että yhtäkään tippaa ei saa hukata, koska muuten ne eivät riitä kuurin loppuun asti. Voi kamaluus. Sellaista painia ei olekaan Muusa huushollissa nähty aikoihin, mikä tippojen laittamisesta syntyi. Ja vielä ohjeessa luki, että niitä tippoja pitää laittaa neljä kertaa päivässä.

Eikä siitä ollut kuin viikko, kun Muusa oli edellisen kerran elänlääkärissä. Niin se vaan on, että tekevälle sattuu kaikenlaista. Ei siinä auta rahapussia surra, tai huonoa onnea marista.