25.1.2007-6.2.2015
Muistan kuin eilisen, sen päivän jolloin haimme Muusan Tuusulasta kotiin. Muusa oli pieni ja pippurinen pentu vaaleanpunainen nauha kaulassaan. Olihan Muusa toki syötävän söpö ja suloinen, mutta jo pentulaatikossa oli käynyt ilmi, että tällä punaisella nartulla (passissa luki red bitch) on voimakas oma tahto ja energiaa enemmän kuin pienessä kylässä.
Muusan kouluttamiseen käytin enemmän aikaa ja energiaa kuin yhteenkään toiseen eläimeen ennen Muusaa (tai sen jälkeen). Muusa sosiaalistettiin kaikkeen huolella ja se onkin aina pärjännyt erinomaisesti niin matkoilla kuin kaikenlaisissa muissakin oudoissa tilanteissa. Yksinolo opetettiin Muusalle muistaakseni kolme kertaa alusta asti uudestaan väleissä tietenkin koko homma nollaten. Taisi olla usempi sellainen kuukausi, että kävin luennoilla siten, että ajoin koiran autossa keskustakampukselle, kun se oli ainoa paikka, missä se ei oireillut eroahdistusta. Muusa on ollut mukanani niin töissä kuin vapaa-ajalla ihan kaikkialla: toimistolla, mielenosoituksessa, ulkomailla, seminaarimatkoilla, hotelleissa, baarissa, tallilla, maalla, suurkaupungeissa, telttailemassa, veneilemässä ja niin edelleen. Muusa on aina nauttinut kaikesta tekemisestä ja sen mottona onkin ollut "ihan sama, minne, kunhan ollaan menossa". Toisaalta Muusa on aina ollut kiva ottaa minne tahansa mukaan, sillä se ei ahdistu juhlista tai ihmispaljoudesta. Muistan hyvin, kuinka se oli ensimmäisenä vappunaan meidän kanssa Ullanlinnanmäellä piknikillä ja luuli optimistisena, että kaikki ihmiset olivat kokoontuneet puistoon ruokien kanssa vain häenen majesteettiaan varten!
Muusa oli viisi kuukautta, kun se ensimmäisen kerran pääsi epäonnisen sattumuksen kautta kaupunkiolosuhteissa toteuttamaan pinserin metsästysviettiä ja tappoi kanan. Sittemmin af Puikulström on metsästänyt niin maaseudulla kuin kaupungissakin urakalla kaikkea mikä liikkuu ja saanutkin puluja, supikoiran pennut ja lukuisia pienjursijöitä hengiltä. Ei mikään helpoin kaupunkikoira, mutta uutteran kouluttamisen kautta pidin pintani ja ulkoilutin Muusaa vapaana säännöllisesti, myös kaupunkimetsissä. Perusperiaate onkin aina Muusan kanssa ollut, että sen on saatava elää lajityypillistä elämää, vaikka se vaatisi minulta millaisia uhrauksia tahansa.
Koska Muusa pelkäsi erilaisia pintoja hysteerisesti, järjestin asumiseni hissitaloon muovimatolle. Laminaattilattia ei siedättämisestä huolimatta koskaan onnistunut, vaan Muusa peruutti tutisten matolta toiselle yhtä itsepäisesti kuin minä yritin sitä laminaattilattiaan totuttaa. Samoin toimittiin voimistuneen reviiriagression kanssa: järjestettiin asuminen niin, että Muusa ei pääse ikkunoista kyttäämään koskaan yhtään mitään. Reviiriagression takia Muusan kanssa ei voinut koskaan lähteä lenkille ilman herkkuja. Kutsuin niitä halvaksi henkivakuutukseksi. Joskus omistajan keskittyminen herpaantui ja Muusa pääsi hyökkäämään vieraiden koirien kimppuun. Onneksi verta ovat vuodattaneet vain oman lauman koirat ja minä, eli ulkopuolisilta vaurioilta vältyttiin loppuun saakka.
Muusan ääniarkuus kävi ilmi jo varhain, ikävä kyllä se paheni iän myötä. Muusa pelkäsi rakettien ja ampumisen lisäksi kaikenlaisia voimakkaita pamauksia. Esimerkiksi rakennustyömaat, sillat ja moottoripyörät tuottivat tutinaa arjessa. Mökki ampumaradan vieressä ja koti Santahaminan lähellä eivät helpottaneet asiaa. Onneksi Muusalla oli monipuolinen lääkekaappi, jonka antimilla saattoi helpottaa sen oloa tarpeen tullen.
Muusalla oli synnynnäinen sydänvika (keuhkovaltimoahtauma), joka paheni iän myötä. Alun perin eläinlääkäri arvioi, että vika ei koskaan ehtisi Muusaa elämänsä aikana vaivata, mutta toisin kävi. Muusalla olisi pitänyt aloittaa päivittäinen sydänlääkitys, jolla olisi voitu hidastaa sydämmen vaurioita ja pidentää Muusan elinikää. Olin kuitenkin Muusan kohdalla jo aikaisemmin tehnyt päätöksen, että mitään pysyvää lääkitystä sillä ei aloiteta. Edellisen kerran jouduin tätä asiaa punnitsemaan pari vuotta sitten, kun Muusan käyttäytymisongelmat (ääniarkuus, alusta-arkuus ja reviiriagressio) äityivät niin pahaksi, että Muusa oli noin puoli vuotta lääkityksellä siedätyshoidossa ääniarkuuteen. Tuolloin saimme siedätyksestä hyviä tuloksia ja vähennettyä normaalista arjesta Muusalle aiheutuvaa stressiä.
Muusan pelkotilat ja stressitaso kuitenkin pahenivat sydämmen heikkenemisen myötä. Viimeisen työpäivän aikana Muusa oli muun muassa tullut paniikissa metallisesta koiraportista läpi (siis todella kovalla voimalla päin porttia) ja haukkunut päivänä aikana, mikä ei ole ollenkaan tyypillistä Muusaa. Illalla lenkillä Muusa puri minua ja viimeisellä aamulenkillä Muusaa pelotti Kalasataman rakennustyömaan äänet niin paljon, että tarpeiden tekemisestä ei meinannut tulla mitään. Muusan sydämmen sivuääni oli ihan käsin tunnettavan vahva ja sydän löi kolmitahtisesti ylimääräisen viuhahduksen kera. Muusa kärsi myös rytmihäiriöistä ja rasituksen jälkeen sydän oli aivan villinä. Muusalla oli liian usen liian tukala olo ja olen tyytyväinen, että pystyin luopumaan siitä ennen kuin tilanne olisi pahentunut. Tiedän tehneeni oikean ratkaisun, oikeaan aikaan. Tiedän tarjonneeni Muusalle parhaan mahdollisen elämän.
Muusa on antanut kaikille sen tunteneille valtavan paljon hellyyttä ja rakkautta. Eniten tietenkin minulle. Muusan kanssa peiton alla nukkuminen on edelleen parasta mitä tiedän. Muusan kanssa opetimme toinen toisiamme niin agilityssa kuin muissakin harrastuksissa. Muusa on opettanut minulle käsittämättömän paljon koirien käyttäytymisestä, kouluttamisesta, palkkauksesta ja motivaatiosta sekä ongelmien selättämisestä. Muusa oli väsymätön juoksukaveri, joka jaksoi vetää vetovyössä todella pitkiäkin juoksulenkkejä ja vielä päälle poukkoilla sinne tänne. Muusa inhosi vettä - uimassa sain käydä rauhassa. Mutta saunomisesta Muusa piti ja ylälauteille sen oli aina päästävä.
Muusa osasi elää hetkessä ja otti jokaisesta elämänsä hetkestä kaiken irti. Täysillä, suurella sydämmellä, raivostuttavalla säheltämisellä, vastustamattoman välittömänä, aitona omana itsenään. Muusa haluaisi, että surkuttelun sijaan hänet muistetaan energisyydestä ja iloisuudestaan. Hyvän mielen puikuloinnista ja lukuisista jo legendaarisiksi osoittautuneista sattumuksista ja tarinoistaan. Niitä tarinoita ja sattumuksia on tähän blogiin dokumentointu ihan alusta asti. Kuviakin on paljon ja niistä huokuu se elämäntäyteisyys, mikä oli ominta Muusaa.
Ehkä kirjoitan tähän blogiin vielä joitakin mieleen tulevia tärkeitä muistoja, mutta tämä blogi jääköön Muusan elämän mittaiseksi. Suosittelen etenkin alkuvuosien kirjoituksia!
